Isomman luokan riskitekijä

Kävin joulukuun alussa työmatkalla Ugandassa ja Tansaniassa. Lähes kaikki, joille mainitsin matkastani ottivat esille ebolan. Totesin matkustavani Itä-Afrikkaan, joka on kaukana epidemia-alueelta ja että pelkään eniten liikennettä - vasemmanpuolinen liikenne ja käsittämätön ajokulttuuri. Yksi isännistä totesi, että hän pitää ajamisesta ja että rattiin päästessään hänellä ikään kuin kytkeytyy jokin osa aivoista pois kokonaan. Olinkin ison osan matkoista lievän kauhun vallassa. Kaupunkiajossa turvaetäisyys on puoli metriä ja maantiellä viisi. Kun kaupunkiajossa ruuhkassa läheltä piti -tilanteita on vajaan minuutin välein ja maantieajossa vajaan kymmenen minuutin taajuudella ja suurempien nopeuksien takia vielä isommilla panoksilla, alkavat adrenaliinitasot olla aika korkealla. Kaupunkikuvat Kampalasta.

Tansaniassa matkaa kertyi yli 500 kilometriä suuntaansa. Ensin vilkasta maantietä pitkin ja lopulta mutaista pikkutietä, joka pahimmillaan oli sananmukasisesti kuin perunapeltoa ja sateen takia liukas mudasta. Jouduimme myös peruuttamaan pätkän, kun mutatietä pitkin tuli vastaan bussi. Banaanikuormassa ollut fillari kyllä pääsi eteepäin.
Siinä missä Suomessa on taajamissa korkeintaan 50 km/h nopeusrajoitus, kuskimme ajoi kylien läpi noin 80 km tunnissa. Etenkin mutaisilla osuuksillalla pelkäsin tosissaan, että kuski keilaa tien vieressä kulkevat pyöräilijät ja jalankulkijat. Äänimerkki soi ahkerasti ja valoja vilkuteltiin vastaantulijoille. Minä suljin välillä silmäni.

Tie kävi lopulta niin huonoksi, että tuumin, että se oli sitten siinä. Tuota mäkeä (jota valitettavasti en tajunnut kuviin ikuistaa) ei enää ylös päästä. Joudumme kääntymään ja hommat jää kesken. Sanoin, että noustaan autosta, jotta kuski auton saa paremmin liejusta liikkeelle. Siinä oli sitten jo kertynyt kyläläisiä ihmettelemään. Kirjavalakkinen nuori mies hihkaisi kömpiessäni takapenkiltä: "This is Tanzania!" ja nauroi päälle. Paikallinen isäntämme jututti kyläläisiä ja kävi ilmi, että olimme ajaneet kohteemme ohi. Emme olleet huomanneet "kaupunkia". Alkoi kyllä naurattaa minuakin - varsinkin siinä vaiheessa kun kuskimme päätti, että mäen päälle on päästävä, vaikka hän tiesi, että joudumme kääntymään takaisin. Auton ympärille kertyi avuliaita työntäjiä ja etenkin neuvojia. Kuski kaasutteli tien vasemman reunan kautta yli jalankulkupolun ja kivikon mäen päälle, kääntyi siellä ja rullaili takaisin. Kaikkea se testosteroni teettää.

Ohessa takapenkiltä kuvaamani parin ja puolen minuutin pätkä paluumatkalta. Ohitamme jonkinlaisen taajaman. Tässä kohdassa meno oli suhteellisen rauhallista. Radiokin soi.

Miten leppoisalta Suomen pääkaupunkiseudun liikenne näiden kokemusten jälkeen tuntuikaan.