En yleensä kerro sosiaalisessa mediassa mitään perheestäni, sukulaisistani, ystävistäni tai työkavereistani. Näin isänpäivänä teen poikkeuksen ja kerron isästäni Heikistä. Ohessa pari nuoruudenkuvaa. Isäni avioitui vanhempana kuin siihen aikaan oli tapana. Olen vähän kuin sukupolvien välistä. Isän puolelta serkkuni ovat minua reilusti vanhempia, osa jo kuollutkin Ohessa pari kuvaa ajalta, kun minua ei vielä ollut olemassakaan. Nuori mies puvussa, vuodesta ja paikasta ei ole tietoa, 40-lukua kuitenkin.
Alemmassa kuvassa sotamies Nysten, joka joutui rintamalle ja haavoittui Syvärillä. Kysyin lapsena reidessä olevasta jäljestä, että onko se rokotusarpi. Isä vastasi, että niin isoa arpea ei tule rokotuksesta, vaan että se on luodista. Isä pidätteli kyyneleitä, enkä enää koskaan kysynyt mitään asiasta. En edelleenkään tiedä tapahtumista mitään. Aikuisena olisin voinut kysyä, mutta sellaista mahdollisuutta ei ollut. Muistan hämärästi keskustelun kaupungilla. Isä kertoi tutulleen sairaudestaan ja siitä, että oli joutunut tehtaalta sairauseläkkeelle. Isä totesi, että se tässä on ikävää, kun tuo tyttökin on noin pieni vielä. Isäni kuoli 55-vuotiaana. Jäimme äidin kanssa kaksin, kun olin 13-vuotias.
Siitä huolimatta ehdin saada isältä loistavat eväät elämää varten. Viisas ja määrätietoinen mies kasvatti tytärtä tiukasti, mutta kannustavasti. Olin ilonen isän tyttö, aina mukana. Isän periaatteena oli, että mitä vaan voi tehdä, kun vain opettelee. Jouduin tekemään niin sanottuja miesten töitä. Isä muun muassa opetti minua teroittamaan veitset, sakset, viikatteen ja jopa sahan. Hän itse oli esimerkiksi opetellut ompelemaan ja kutomaan. Paljon myöhemmin hämmästelin nuorten miesten asennetta siitä, mitä naiset voivat tehdä ja mitä ei. Enhän ollut sellaiseen jaotteluun kotona tottunut. Yksi isän ohjeista oli, että täytyy pitää aina puolensa, sillä kukaan muu ei sitä puolestasi tee. Työt pitää tehdä niin hyvin kuin osaa. Jos ei aio tehdä kunnolla, ei kannata edes aloittaa. Isä myös painotti rehellisyyttä.
Isä kannusti opiskelemaan niin pitkälle kuin halua ja päätä riittää. Hänellä itsellään ei ollut aikanaan mahdollisuutta, vaikka halua olisi ollutkin. Isän lisäksi suuri kiitos suomalaiselle koululaitokselle. Valkeakoskella saivat niin Waldenit kuin Virtaset samanlaista opetusta, eikä oppilaiden kotitausta näkynyt oppilaiden kohtelussa mitenkään. Korkeakouluopinnot puolestaan ovat mahdollisia kenelle vaan taloudellisesta tilanteesta riippumatta.
Isäni oli suorasukainen mies. Kun hän tiesi, ettei enää elä kauaa, hän sanoi meille: "Sitten ette juokse haudalla poraamassa, vaan jatkatte elämäänne!" Näin olen tehnyt , paitsi että tänään vähän tirautin, kun olin valokuviakin katsellut. Kiitos isä ohjeista ja kannustuksesta. Se pieni tyttö on pärjännyt hyvin. Jääräpäisyyttä ja suorasukaisuutta tosin ehkä olisi ehkä voinut periä vähän vähemmänkin.
Alemmassa kuvassa sotamies Nysten, joka joutui rintamalle ja haavoittui Syvärillä. Kysyin lapsena reidessä olevasta jäljestä, että onko se rokotusarpi. Isä vastasi, että niin isoa arpea ei tule rokotuksesta, vaan että se on luodista. Isä pidätteli kyyneleitä, enkä enää koskaan kysynyt mitään asiasta. En edelleenkään tiedä tapahtumista mitään. Aikuisena olisin voinut kysyä, mutta sellaista mahdollisuutta ei ollut. Muistan hämärästi keskustelun kaupungilla. Isä kertoi tutulleen sairaudestaan ja siitä, että oli joutunut tehtaalta sairauseläkkeelle. Isä totesi, että se tässä on ikävää, kun tuo tyttökin on noin pieni vielä. Isäni kuoli 55-vuotiaana. Jäimme äidin kanssa kaksin, kun olin 13-vuotias.
Siitä huolimatta ehdin saada isältä loistavat eväät elämää varten. Viisas ja määrätietoinen mies kasvatti tytärtä tiukasti, mutta kannustavasti. Olin ilonen isän tyttö, aina mukana. Isän periaatteena oli, että mitä vaan voi tehdä, kun vain opettelee. Jouduin tekemään niin sanottuja miesten töitä. Isä muun muassa opetti minua teroittamaan veitset, sakset, viikatteen ja jopa sahan. Hän itse oli esimerkiksi opetellut ompelemaan ja kutomaan. Paljon myöhemmin hämmästelin nuorten miesten asennetta siitä, mitä naiset voivat tehdä ja mitä ei. Enhän ollut sellaiseen jaotteluun kotona tottunut. Yksi isän ohjeista oli, että täytyy pitää aina puolensa, sillä kukaan muu ei sitä puolestasi tee. Työt pitää tehdä niin hyvin kuin osaa. Jos ei aio tehdä kunnolla, ei kannata edes aloittaa. Isä myös painotti rehellisyyttä.
Isä kannusti opiskelemaan niin pitkälle kuin halua ja päätä riittää. Hänellä itsellään ei ollut aikanaan mahdollisuutta, vaikka halua olisi ollutkin. Isän lisäksi suuri kiitos suomalaiselle koululaitokselle. Valkeakoskella saivat niin Waldenit kuin Virtaset samanlaista opetusta, eikä oppilaiden kotitausta näkynyt oppilaiden kohtelussa mitenkään. Korkeakouluopinnot puolestaan ovat mahdollisia kenelle vaan taloudellisesta tilanteesta riippumatta.
Isäni oli suorasukainen mies. Kun hän tiesi, ettei enää elä kauaa, hän sanoi meille: "Sitten ette juokse haudalla poraamassa, vaan jatkatte elämäänne!" Näin olen tehnyt , paitsi että tänään vähän tirautin, kun olin valokuviakin katsellut. Kiitos isä ohjeista ja kannustuksesta. Se pieni tyttö on pärjännyt hyvin. Jääräpäisyyttä ja suorasukaisuutta tosin ehkä olisi ehkä voinut periä vähän vähemmänkin.
6 kommenttia :
Ihana teksti!
Voi kiitos!
Kiitos Anja! Tekstisi muistutti minuakin siitä, että rakkaat ihmiset eivät välttämättä ole vierellä aina. Heitä pitää arvostaa ja rakastaa nyt kun vielä on mahdollisuus.
Kiitos! Noin se on - juuri noin.
Hieno ja koskettava kirjoitus! Kiitos että jaoit sen meidän lukijoiden kanssa.
Hieno ja koskettava kirjoitus, yhtymäkohtia omaan isäänikin tuli, isäni sanoi samalla tavalla, että kannattaa opiskella niin kauan kuin vain haluaa, kannustetaan siihen. Isäni oli 43 vuotias, kun synnyin, sinun ilmeisesti vuotta nuorempi, sodassa olivat molemmat olleet. Isän menetys on tosi raskasta, hyvät ohjeet sait isältäsi, vaikka jouduit menettämään hänet noin nuorena. Minä sain pitää isäni 36 vuotiaaksi, äitini 25 vuotiaaksi. Pojissanne on niin isäsi piirteitä, molempia löytyy.
Hienoa, että kirjoitit tänne rakkaasta isästäsi!
-Marja-
Lähetä kommentti