Kesätauko venähti pidemmäksi kuin suunnittelin, mutta nytpä sitä taas
on täynnä tarmoa. Laitanpa alkajaisiksi muutaman kuvan Huippuvuorilta,
jossa kävin syyskuun puolessavälissä. Ainakin osa kuvista on tuttuja Instagram-seuraajilleni.
Majoituimme Longyearbyeniin, jossa on noin parituhatta asukasta. Ei kooltaan mikään metropoli, mutta kansainvälinen kuitenkin. Kansallisuuksia riittää. Vaikka ympäröivä luonto on jylhä ja karu, Longyearbyen on omalla tavallaan viehättävä. Rakennukset ovat siistejä ja värit mietitty tarkkaan. Tehtävään on nimetty "colour person", joka päättää, minkä väriseksi talot pitää maalata. Henkilön työhän ollaan tyytyväisiä, eikä ihme.
Kuvan rakennelma on hiilikaivoksista tulevien kuljettimien yhtymäkohta. Alueella on hiiltä, jota käytetään paikalliseen energiantuotantoon. Kaivoksista Norjan alueella toimii vain yksi. Paikallisen pubin seinillä oli hienoja muotokuvia mainareista.
Kävimme laivaristeilyllä. Merenkäynti oli maakravuille melkoinen ja varsin iso osa voi huonosti. Olin aika hämmästynyt, kun itse en moisesta kärsinyt. Ainakin jonkinasteinen merikelpoisuus saavutettu. Ruoan lisäksi matkalla jaettiin pahoinvointipillereitä ja myötätuntoa.
Maisemat olivat upeat. Sää oli sateinen ja sumuinen, mutta hienoa yhtä kaikki. Seisoskelin tosi pitkään yksikseni kannella sekä meno- että paluumatkalla pelkästään fiilistelemässä. Näkymät vetivät sanattomaksi.
Kävimme katsomassa jäätikön reunaa, enempää siitä ei sumun takia nähnytkään. Mutta onhan tuosta havaittavissa jään siniset sävyt.
Longyearbyen on norjalaiskylä, kun taas Barentsburgissa asuu noin 400 venäläistä. Barentsburgin yleisilmettä voi kuvata sanalla kaurismäkeläinen. Maailman pohjoisimmassa panimoravintola muistuttaa kuin niukasti sisustettua uimahallin kahviota, matkamuistomyymälässä on esillä maatuskoja, huiveja ja samovaareja. Barentsburgissa on suht' uusi hotelli, vaikka matkailukausi on varsin lyhyt. Huonolla säällä Longyearbyenistä ei Barentsburgiin pääse.Suurimman osan vuotta hotelli onkin tyhjillään.
Majoituimme Longyearbyeniin, jossa on noin parituhatta asukasta. Ei kooltaan mikään metropoli, mutta kansainvälinen kuitenkin. Kansallisuuksia riittää. Vaikka ympäröivä luonto on jylhä ja karu, Longyearbyen on omalla tavallaan viehättävä. Rakennukset ovat siistejä ja värit mietitty tarkkaan. Tehtävään on nimetty "colour person", joka päättää, minkä väriseksi talot pitää maalata. Henkilön työhän ollaan tyytyväisiä, eikä ihme.
Kuvan rakennelma on hiilikaivoksista tulevien kuljettimien yhtymäkohta. Alueella on hiiltä, jota käytetään paikalliseen energiantuotantoon. Kaivoksista Norjan alueella toimii vain yksi. Paikallisen pubin seinillä oli hienoja muotokuvia mainareista.
Kävimme laivaristeilyllä. Merenkäynti oli maakravuille melkoinen ja varsin iso osa voi huonosti. Olin aika hämmästynyt, kun itse en moisesta kärsinyt. Ainakin jonkinasteinen merikelpoisuus saavutettu. Ruoan lisäksi matkalla jaettiin pahoinvointipillereitä ja myötätuntoa.
Maisemat olivat upeat. Sää oli sateinen ja sumuinen, mutta hienoa yhtä kaikki. Seisoskelin tosi pitkään yksikseni kannella sekä meno- että paluumatkalla pelkästään fiilistelemässä. Näkymät vetivät sanattomaksi.
Kävimme katsomassa jäätikön reunaa, enempää siitä ei sumun takia nähnytkään. Mutta onhan tuosta havaittavissa jään siniset sävyt.
Longyearbyen on norjalaiskylä, kun taas Barentsburgissa asuu noin 400 venäläistä. Barentsburgin yleisilmettä voi kuvata sanalla kaurismäkeläinen. Maailman pohjoisimmassa panimoravintola muistuttaa kuin niukasti sisustettua uimahallin kahviota, matkamuistomyymälässä on esillä maatuskoja, huiveja ja samovaareja. Barentsburgissa on suht' uusi hotelli, vaikka matkailukausi on varsin lyhyt. Huonolla säällä Longyearbyenistä ei Barentsburgiin pääse.Suurimman osan vuotta hotelli onkin tyhjillään.
Longyearbyenin vieressä on 512 metriä merenpinnasta nouseva Sarkofag, jonka päälle kiipeää noin puolessatoista tunnissa. Meille sattui aika tuulinen päivä, kokemus sinänsä. Huipulla puhalsi niin puuskittain, että kapealla harjanteella oli pakko mennä kyykkyyn. Huippuvuorilla patikoidaan oppaan kanssa tai jos itsellä on aseenkäsittelylupa ja -kokemusta, niin kiväärin kanssa. Jääkarhut ovat tähän aikaan vuodesta pohjoisempana. Ne viihtyvät alueilla, joissa voi pyydystää hylkeitä. Jääkarhuja kuitenkin nähdään satunnaisesti myös taajamien lähistöllä, joten oppailla pitää olla mukana ase. Jääkarhuja emme nähneet, paitsi yhden täytetyn museossa. Kyseinen yksilö oli ammuttu kahden metrin päästä.
Kävimme myös ajelemassa koiravaljakolla, sellaista turistipuuhaa. Mutta koirat olivat mukavia, vaikka tämä kaksikko ei ehkä kovin lutuiselta näytäkään, kuten tuttuni kommentoi.
Lisää kuvia Instagramissa. Instagram.com/anjanysten
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti