Kemikaalikimara: Mulle ei koskaan tapahdu mitään

torstai 23. helmikuuta 2012

Mulle ei koskaan tapahdu mitään

Helsingin keskustassa päivittäin liikkuvana on väkisinkin joutunut väistelemään putoavan lumen takia jalkakäytäville laitettuja puomeja. Hämmästykseni oli suuri, kun eräänä aamuna väki kiersi puomin ja jatkoi samaa linjaa pitkin. Ei katsettakaan ylöspäin saati, että olisi tosiaan kävellyt vaara-alueen ulkopuolella.
Tämä todennäköiseti lumen tai jään rikkoma valaisin on lähistöltä. Olisko lamppu pudonnut, jos numero olisi ollut kaksitoista eikä kolmetoista?  Minkä kokoisen jääpuikon nuppi kestää?


Parisen viikkoa sitten näkemäni tilanne aiheutti sydämentykytyksiä. Jalkakäytävä oli katkaistu kahdella puomilla. Puomien välissä seisoi hälykeltaisessa liivissä kaveri, joka varmisti, että kukaan ei mene alueelle. Katolta pudotettiin lunta. Pysähdyin puomin taakse odottamaan liikenteen pysähtymistä, sillä ainoa reitti oli  astua aurausvallin yli ajokaistalle, jossa autoja vilisti jatkuvana jonona. Vastakkaisesta suunnasta käveli keski-ikäinen nainen, joka aivan tyynesti taakseen ja liikenteeseen katsomatta astui aurausvallin yli. Renkaiden ja lumivallin välinen etäisyys oli ehkä 60-70 senttiä ja siihen nainen päätti astua - liukkaalle ajoradalle. Lähestyvän kuorma-auton kuski painoi voimalla sekä jarrupoljinta että äänimerkkiä. Onnettomuus oli tosi lähellä.  Kauhukohtaus silmieni edessä päätyi onnellisesti. Nainen ei liukastunut auton alle, vaikka riski oli suuri ja kuormuri pysähtyi. Nainen pudisteli päätään ja jatkoi matkaa ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaikka jalkojen menetys oli ollut lähellä. Lauleskeli varmaan mennessään: "Mulle ei koskaan tapahdu mitään."

Tänään bongasin hangessa tarpovan yksinäisen sorsan, joka vaikutti tuumivan, mihin suuntaan kannattaisi lähteä. Minä suuntasin kotiin.


Tämä sekavan Helsinki-aiheisen kirjoituksen jälkeen palaan edellisiä hiukan kevyempiin kemikaaliaiheisiin. Yritän vastata ainakin muutamaan saamaani kysymyskseen.

2 kommenttia :

Essi kirjoitti...

Heippa Anja! Kyselin sinulta jokin aikaa sitten vanhojen lastenvaunujen kemikaaliongelmista. En tiedä unohditko kysymyksen vai oliko kysymykseni vaan hölmö, mutta koska asia askarruttaa edelleen mieltäni, kysyisin uudelleen :)

Saimme vanhat lastenvaunut (arvioisin 70-luvulta) joissa kuomun sisäosa on muovia. Voiko tämä olla riski vauvalle, jos hän nukkuu vaunukopassa? Toisin sanoen irtoaako vanhastakin muovista hengitysilmaan kemikaaleja vai onko vanhat muovit nimenomaan vielä suurempi riski kuin uudet? Jostain (olisiko jopa sinun blogista) olen lukenut, että mm. lastenhuoneiden ilma sisältää suuria määriä erilaisia leluista irtoavia kemikaaleja. Toinen asia mitä olen mietiskellyt on mahdolliset homeet ja toksiineja tuottavat bakteerit, joita vaunut saattavat sisältää. Kyseiset vaunut ovat varmasti lojuneet jos jonkinnäköisissä varastoissa vuosien varrella.

Kemikaalikimara kirjoitti...

Hei Essi, Muistan kysymyksen ja
olen satavarma, että olen kirjoittanut vastauksen vanhoja vaunuja koskevaan kysymykseen. En sitä kuitenkaan mistään löytänyt. On voinut käydä niin, että on tullut jotain ja vastaus on jäänyt painamatta.

70-luvulla ei lastentarvikkeita koskien ollut samanlaisia määräyksiä kuin nyt, joten materiaalit voivat sisältää pehmittimiä. Materiaalimääräykset koskevat vaunuissa osia, jotka lapsi voi laittaa suuhunsa, työntökohahvaa ja turvavöitä ym. Esimerkiksi renkaat ei ole sellainen osa. Olennaista tässä onkin, että voiko lapsi nuoleskella kyseisiä osia. Toisaalta, jos ftalaattaja on paljon, ne todennäköisesti haisevat. Nuuhki kuomun sisäosaa, onko siinä voimakas haju.

Jos vaunut on säilytetty kuivassa, eikä niissä näy homeläikkiä, hometoksiineitakaan ei silloin ole. Homeen kyllä näkee. Se yleensä tekee tumman läikän.
Patjakin kannattaa tarkistaa.

Toivottavasti näistä on apua.

LinkWithin

Related Posts with Thumbnails