Mainoksia ei kannata uskoa, eikä lehtiartikkeleiksi naamoituja kaupallisia tiedotteita. Miutta miten suhtautua asiaohjelmiin ja niin sanottuihin luotettaviin läheisiin?
Medialukutaidolla tai toiselta nimeltä mediatajulla tarkoitetaan yksilön kykyä lukea ja tulkita erilaisia mediatekstejä tulivat ne sitten TV:stä, radiosta lehdistä, internetistä tai mainoksista. Asiasta on ilmestynyt hiljattain pari mielenkiintoista uutista. Tuoreeen tutkimuksen mukaan suomalaisten medialukutaito on Euroopan parasta. Hyvä me! Suomalaisten kintereillä olivat tanskalaiset, englantilaiset ja hollantilaiset. Tutkimuksssa selvitettiin ja eriteltiin sekä yksilöllisiä taitoja, kuten viestintätaitoa ja kriittistä ajattelua että ympäristöllisiä tekijöitä, joita ovat median saatavuus, mediakasvatus, politiikka ja mediatalojen toiminta.
Positiivinen uutinen jossain määrin yllätti minut. Olimme nimittäin juuri edellisiltana koulun vanhempainyhdistyksessä puhuneet niin koululaisten kuin vanhempien mediakriittisyyden lisäämisestä. Olenko siis ollut väärässä arviossani medialukutaidosta? Vai onko se joka puolella parannusta vailla, myös siis meillä? Mitä mieltä sinä olet?
Journalistin ohjeet
Toinen aiheeseen liittyvä uutinen on julkaistu Helsingin Sanomissa 10.11.2009 ja koskee tutkija Sakari Huovinen kritiiikkiä Julkisen sanan neuvostoa JSN ja sen antamia Journalistin ohjeita kohtaan. Ohjeet ovat hänen mielestään aikansa eläneet. Perusteluna on se, että mediasisällön tuottajina on toimittajien lisäksi erilaisia tiedottajia, mainostajia, bloggaajia ja mediapersoonia, joilla ei ole mitään tietoa kyseisistä ohjeista. Kuka vastaa juttujen oikeellisuudesta, kun toimittajien työtä on ulkoistettu, juttuun lisätään lukijoiden aineistoa tai juttu tehdään tiimityönä? Huovinen tarjoaa tilalle talokohtaisia ohjeita, joilla viestimet voisivat kertoa lukijoilleen, millaisia pelisääntöjä he toiminnassaan noudattavat. Lukijana pohdin, mitä talokohtaiset ohjeet tarkoittavat käytännössä, varsinkin jos talokohtaiset ohjeet poikkeavat runsaasti toisistaan. Huovinen myös suositteli, että laatumedia lakkaisi toimimasta sensaatiomedian takuumiehenä, eli sananvapauden nimissä ei julkaistaisi mitä tahansa roskaa.
Esimerkkejä kyseenalaisesta journalismista
Olen tavannut tai keskustellut aihepiirini tiimoilta todella ammattitaitoisten ja sympaattisten toimittajien kanssa. jotka tekevät työnsä huolella tiedot tarkistaen, lähettävät artikkelin kommentoitavaksi ja myös huomioivat kommentit. On ilo lukea tai seurata asiantuntevasti tehtyä juttua ja ilahdun aina, kun toimittaja kysyy lisätietoa. Omalle kohdallani olen pyytänyt ja saanut oikaisun juttuun, jossa oli pieni asiavirhe. Valittettavasti olen myös törmännyt täysin asiattomaan kirjoitukseen, josta olin pakotettu ottamaan yhteyttä kyseiseen mediataloon. Olen kuitenkin nähnyt liikaa asiavirheitä sisältäviä juttuja, lähdekritiikin puutetta ja jopa suoranaista vääristelyä. Ja tarkoitan tässä kirjoittelua ja ohjelmia yleensä, en vain kemikaaliaiheisia juttuja. Valitettavasti niin sanotussa luotettavassakin mediassa esiintyy kyseenalaista tiedon värittämistä tai jopa vääristelyä. Ohessa kolme esimerkkiä tuttavapiiristäni:
Positiivinen uutinen jossain määrin yllätti minut. Olimme nimittäin juuri edellisiltana koulun vanhempainyhdistyksessä puhuneet niin koululaisten kuin vanhempien mediakriittisyyden lisäämisestä. Olenko siis ollut väärässä arviossani medialukutaidosta? Vai onko se joka puolella parannusta vailla, myös siis meillä? Mitä mieltä sinä olet?
Journalistin ohjeet
Toinen aiheeseen liittyvä uutinen on julkaistu Helsingin Sanomissa 10.11.2009 ja koskee tutkija Sakari Huovinen kritiiikkiä Julkisen sanan neuvostoa JSN ja sen antamia Journalistin ohjeita kohtaan. Ohjeet ovat hänen mielestään aikansa eläneet. Perusteluna on se, että mediasisällön tuottajina on toimittajien lisäksi erilaisia tiedottajia, mainostajia, bloggaajia ja mediapersoonia, joilla ei ole mitään tietoa kyseisistä ohjeista. Kuka vastaa juttujen oikeellisuudesta, kun toimittajien työtä on ulkoistettu, juttuun lisätään lukijoiden aineistoa tai juttu tehdään tiimityönä? Huovinen tarjoaa tilalle talokohtaisia ohjeita, joilla viestimet voisivat kertoa lukijoilleen, millaisia pelisääntöjä he toiminnassaan noudattavat. Lukijana pohdin, mitä talokohtaiset ohjeet tarkoittavat käytännössä, varsinkin jos talokohtaiset ohjeet poikkeavat runsaasti toisistaan. Huovinen myös suositteli, että laatumedia lakkaisi toimimasta sensaatiomedian takuumiehenä, eli sananvapauden nimissä ei julkaistaisi mitä tahansa roskaa.
Esimerkkejä kyseenalaisesta journalismista
Olen tavannut tai keskustellut aihepiirini tiimoilta todella ammattitaitoisten ja sympaattisten toimittajien kanssa. jotka tekevät työnsä huolella tiedot tarkistaen, lähettävät artikkelin kommentoitavaksi ja myös huomioivat kommentit. On ilo lukea tai seurata asiantuntevasti tehtyä juttua ja ilahdun aina, kun toimittaja kysyy lisätietoa. Omalle kohdallani olen pyytänyt ja saanut oikaisun juttuun, jossa oli pieni asiavirhe. Valittettavasti olen myös törmännyt täysin asiattomaan kirjoitukseen, josta olin pakotettu ottamaan yhteyttä kyseiseen mediataloon. Olen kuitenkin nähnyt liikaa asiavirheitä sisältäviä juttuja, lähdekritiikin puutetta ja jopa suoranaista vääristelyä. Ja tarkoitan tässä kirjoittelua ja ohjelmia yleensä, en vain kemikaaliaiheisia juttuja. Valitettavasti niin sanotussa luotettavassakin mediassa esiintyy kyseenalaista tiedon värittämistä tai jopa vääristelyä. Ohessa kolme esimerkkiä tuttavapiiristäni:
Vuonna 2004 Ylen Prisma -ohjelmassa haastateltiin tuttavaani hänen hiilihydraatteja rajoittavasta ruokavaliostaan. Ohjelmaa varten kuvattiin tuttavani kotona aamiaisen laittoa, johon kuului salaattia juustolla ja relish-majoneesikastikkeella sekä kermakahvia. Toimitus ilmeisesti halusi tehdä kliseisen Atkins-henkisen jutun ja korvasi pekonittoman aamiaisen otoksella, jossa aivan joku muu henkilö aivan jossain muualla paistoi tirisevää pekonia, mikä näytettiin haastettelun kuvana jutustelun aikana.
Journalistin ohjeet (JSN)
11. Yleisön on voitava erottaa tosiasiat mielipiteistä ja sepitteellisestä aineistosta. Myöskään kuvaa tai ääntä ei saa käyttää harhaanjohtavasti.
Vuonna 2006 haastateltiin Kotilääkäri -lehden diabetesnumeroon diabetesta potevaa työkaveriani, jolla oli ruokavalionsa avulla saanut insuliiniannoksensa 180 yksiköstä 55-60 yksikköön. Haastattelu kesti noin tunnin. Jutussa ruokavalio kuvattiin parilla lauseella harhaanjohtavasti: "Olen luopunut sokerista ja makeisista, ja rasvaa käytän kohtuudella. Syön salaatteja ja vihanneksia runsaasti, enkä mene koskaan nälkäisenä kauppaan. Tutkin tarkkaan ruokien tuoteselosteet." Seuraavalla sivulla esiteltiin perinteinen lautasmalliruokavalio, joka ei vastaa työkaverini ruokavaliota, kuten ei vastannut parin lauseen kuvauskaan. Tuttavani nimittäin vähensi myös muun muassa leivän syöntiä, huolehti proteiinien saannista eikä rajoittanut rasvan käyttöä. Tuoteselosteita hän ei tutki.
Journalistin ohjeet (JSN)
8. Journalistin on pyrittävä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen.
Vuonna 2007 Varpu Tavia haastateltiin Valitut Palat -lehteen. Varpu kertoo episodista näin: "Toimittaja teki sähköpostihaastattelun aiheesta vaihdevuodet. Kirjoitin hänelle keskeiset näkemykseni ja laitoin vielä liitteenä otteita kirjastani Nainen parasta vuosikertaa. kerroin hänelle ruokavaliokorjauksen tarpeellisuudesta, huonojen hiilihydraattien karsimisesta ja rasvojen tärkeästä merkityksestä sukuhormonien toiminnassa. lisäksi kerroin itse menestyksekkäästi käyttäneeni luonnollista (oik. luonnollisenkaltaista) keltarauhashormonia voiteena mm. turvotukseen ja rintojen arkuuteen.
Kun juttu ilmestyi, siinä väitettiin minun kehottaneen vaihdevuosiikäisiä KEVENTÄMÄÄN ruokavaliota ja VÄHENTÄMÄÄN rasvojen käyttämistä. Lisäksi mainittiin minun käyttävän keltarauhashormonia.
Tein Valituille Paloille oikaisupyynnön. Oikaisupyynnöstäni julkaistiin vain puolet. Valituissa Paloissa ilmestyi kolme kuukautta myöhemmin kirpunkokoisena tekstinä, että tietokirjailija Varpu Tavi käyttää luonnollista keltarauhashormonivoidetta. Toimituspäällikön mukaan ruokavaliota koskeva oikaisupyyntöni ei ollut aiheellinen.
Toisin sanoen erittäin laajalevikkinen aikakauslehti käänsi koko sanomani päälaelleen, eikä oikaisupyynnölläni ollut mitään merkitystä!"
Journalistin ohjeet (JSN)Puhu mitä puhut, me näytämme ja kirjoitamme, mitä haluamme? Näissä esimerkeissä eivät olleet mitkään sensaatiolehdet vaan instituutiot Yle, Kotilääkäri ja Valitut Palat. Lehti voi toki valita näkökulmansa, mutta onko oikein vääristellä haastateltavan viesti toiseksi? Tiedätkö sinä vastaavia sumutusesimerkkejä? Kontaktini mediaan on sangen ohut, mutta jos pelkästään minä tiedän tällaisia asioiden vääntelyjä, kuinka yleistä se lopulta onkaan? Miten ohjelmat leikataan? Mitä näytetään kuvissa? Mitä kirjoitetaan tekstiksi? Esimerkiski TV-haastattelut ovat monesti pätkittyjä. Materiaalia on aina enemmän kuin ohjelmaan mahtuu, mutta joka kerran, kun kuulen lauseen katkaistun ennen sivulausetta, mieleeni tulee väkisin kysymys: Mitä jätettiin pois?
8. Journalistin on pyrittävä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen.
20. Olennainen virhe on viipymättä korjattava.
Julkisen sanan neuvostoon voi kuka tahansa tehdä kantelun asiasta, joka koskee hyvää journalistista tapaa tai ilmaisu- ja julkaisuvapautta. JSN antaa vuosittain kymmenittäin langettavia päätöksiä koskien muun muassa tietojen tarkistemista, virheiden korjaamista, piilomainontaa, yksityisyyden suojan rikkomista ja toimittajan toimimista omassa asiassaan. Langettavat päätökset eivät ole parantaneet journalistisia tapoja. Tutkija Huovinen esittääkin terävän kysymyksen: "Onko journalismin itsesääntely menettänyt uskottavuutensa?" Minun mielestäni on. En silti ymmärrä ehdotusta JSN:n lakkauttamisesta tai vielä vähemmän journalistin ohjeiden romuttamisesta. Jos toimittajat eivät pysty noudattamaan reiluja pelisääntöjä, ohjeista pitää tinkiä? JNS:n puheenjohtaja Pekka Hyvärinen toteaa näin: "Journalismin ohjeiden pitää olla väljät. Se aika on ohi, jolloin päällepäsmärit sanovat, mitä toimittajien pitää tehdä." Keitä tarkoitetaan näillä päällepäsmärieillä? Saska Saarikoski olisi HS:n jutussaan voinut avata asiaa. Vai onko jutun kärki tarkoitettu vain alalla toimiville, ei tavallisille lukijoille?
Viritä antennisi
Ohjelmia katsoessa, lehtiä ja erilaisia kirjoituksia lukiessa ja kuvia katsellessa kannattaa pitää mielessä muutama asia:
- Kuka on kirjoittanut jutun, mikä on kirjoittajan viiteryhmä ja mahdollinen henkilökohtainen ambitio.
- Repäiseviä ja liioittelevia artikkeleita tehdään muuallakin kuin iltapäivälehdissä. Tikusta tehdään asiaa ja tyhjästä sensaatiota.
- Toimittajat voivat olla jumissa joko lehden linjan, omien tai päätoimittajan ajatusten, ennakkoluulojen tai toiveiden kanssa.
- Jotain kerrottiin, mutta jätettiinkö jotain kertomatta?
- Yksi kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa - varsinkin photoshopin aikana. Siinä missä joissakin maissa poistetaan kuvista poliittisesti epäsopivia henkilöitä, länsimaissa muokataan naisista anorektisia posliinikasvoja.
- Ranskassa vaaditaan varoitustekstiä muokattuihin muotikuviin, HS 16.11.2009
- Elettra Wiedemann, Elle- lehdessä 2009, kirjoitus Tähtimainokset ja sammakko
- NHF, Codex Alimentarius ja sikainfluenssa
- Hiusvärihuijauksia
- Kummallista kemiaa - margariiniko muovia?
KEHU 73. Kehut kaikille ammattitaitoisille toimittajille.
Kuva: http://www.flickr.com/photos/x-ray_delta_one/ / CC BY-SA 2.0
8 kommenttia :
Tähän on tullut kiinnitettyä huomiota enemmänkin. Tuttavapiirissäni on ollut paljon suoranaista väärinymmärrystä jota ei ole juttuihinkaan osattu korjata, tyyppiesimerkkinä teknisen alan ihmisen haastattelu, jota lähtee tekemään toimittaja, jolla ei ole aiheesta harmaansinistä aavistusta. (Surullista kyllä, tällaisia toimittajia löytyy jopa tekniikan alan lehdistä!) Itse joskus vietin suurimman osan haastattelusta selittäen täysin alkeista, mitä tietokoneilla tehdään. Ammattikuvaus, jutun alkuperäinen idea, jäi itse jutussa luonnollisesti ohueksi.
Helsingin sanomat on selvästi muuttanut juttujaan asenteellisempaan suuntaan. Erityisen merkillepantavaa on, että juttujen otsikointi saattaa erota merkittävästi jutun varsinaisesta asiasta - joskus jopa päinvastaiseksi - ja toisaalta olennaista tietoa jätetään mainitsematta tai vaihtoehtoinen ilmiselvä tulkinta esittämättä. Tässä tulee mieleen vain kaksi vaihtoehtoa: ammatti- ja sisälukutaidoton toimituskunta tai asenteellinen, tiettyä näkökantaa väkisin ajava valistajaksi itsensä katsova "toimittaja".
Malliesimerkki on taannoinen juttu siitä, että luomuruoalla ei oltu tutkimuksessa todettu erityisiä _terveysvaikutuksia_, suomeksi sanottuna se ei sisältänyt ihmetoiminnallisuuksia kuten vaikka kolesterolia alentava becel. Jutussa annettiin kuva, että luomulla ja tavallisella tuotannolla ei ole mitään eroa, vaikka uskoisin terveysvaikutteisuuden vuoksi luomua valitsevien olevan erittäin pieni vähemmistö. Kiistattomat erot ovat muualla, ympäristövaikutuksissa ja torjunta-ainemäärissä. Nämä jutussa sivuutettiin tyystin.
Asiaa tuntematon toimittaja voi kirjoittaa vaikka mitä ja se, että tietää jotain, ei takaa asiantuntevaa kirjoitusta. Hyvin monesti vedetään mutkat suoriksi asiassa, joissa asiantuntijatkin punnitsevat eri seikkojen välillä.
Olen myös havainnut tiettyä näkökantaa ajavia juttuja, joissa omaa näkemystä pönkitetään sopivasti aineistoa keräämällä.
Lähdekritiikin puute on valitettavan yleistä.
Jotenkin tulee mieleen se, että kun toimittaja haastattelee, niin kuunteleeko hän haastateltavaansa? Olen joutunut olemaan haastateltavana erään toisen harrastukseni parissa ja monesti on tuntunut siltä, että toimittaja ei tosiaankaan kuuntele, ja sen jälkeen kirjoitaa aivan puutaheinää... sekä muuttaa kontekstiä sen jälkeen, kun haastattelu on jo tehty ja minä olen sen "tarkistanut". Kummasti pilkkoutuu asia ja lauseet. Outoa, sanon ma. Hah, ja mainittu HS julkaisee muutenkin harrastettani koskevat uutiset mahdollisimman negatiivisessa valossa. Onnettomuuden uhrista väännetään väkisin syyllinen. Ja kun tiedon olen tarkistanut, niin se josta on väännetty uhri onkin syyllinen.
Minusta tämä on kyseenalaista uutisointia valtakunnalliselta lehdeltä. ...keles...
Ja jossainmäärin kuulema bloggaajatkin ovat "maksettuja". Minäkin haluan rahaa blogistani! Seteleitä! Shekkejä! Edes pari euron kolikkoa...
-Massu
En mielelläni yleistä ammattiryhmiä. Toimittajissa on monenlaisia, ihan siinä missä insinöörejäkin. :)
Voihan myös olla, että toimittaja tekee ihan asiallisen jutun, jonka toimitus vääntää toiseksi. Ja aina on mahdollisuus väärinymmärrykseen. Tahalliset vääristelyt ovat sitten asia ihan erikseen.
Pakko toimittajana kommentoida oman ammattikuntani puolesta: usein asiantuntijahaastateltavat eivät ymmärrä sitä, että yhteen juttuun ei yksinkertaisesti mahdu kaikkea maailman tietoa ja joka ikistä vivahdetta asiasta. Asiantuntija ei myös välttämättä ymmärrä sitä, että asiaa ei voida kertoa hänen ammattislangillaan vaan sitä on pakko hieman yksinkertaistaa, jotta sisältö menee perille tavalliselle lukijalle. Liian vaikeaselkoinen juttu, jota lukija ei ymmärrä, ei palvele ketään.
Tietojen vääristelyä en silti puolustele, se on yksinkertaisesti väärin. Totta kai on myös huonoa journalismia ja huonoja journalisteja - siinä missä myös huonoja lääkäreitä, lakimiehiä, kaupan kassoja jne... Yleistämään ei pidä lähteä.
Itse toivoisin, että lukijat osaisivat käyttää lähdekritiikkiä ja medialukutaitoa myös blogien suhteen, sillä blogeissa jos missä voidaan vapaasti ajaa omaa asiaa ja esittää tietoa valikoivasti. Toisaalta blogosfääri omalta osaltaan myös täydentää "virallista" journalismia, ja jokaiselle asenteelliselle blogille varmaan löytyy se vastakkaisella asenteella varustettu. Ja näin tasapaino säilyy.:)
Kiitos anonyymi kommentistasi.
Olen täsmälleen samaa mieltä kanssasi asiantuntijoiden tietynlaisesta perfektionismista. Jouduin Kemikaalikimara-kirjaa kirjoittaessani opettelemaan yksinkertaistamista. Jos on tottunut esittämään asian ammattikielellä ja täsmällisesti, yksinkertaistaminen ei suju tuosta vaan. Vanha konsti on se, että ajattelee kertovansa äidilleen (edellyttäen, että hän ei ole alan asiantuntija...).
Vaikeaselkoiset jutut eivät tosiaan palvele ketään - ja näitä vaikeita juttuja harrastetaan myös erilaisissa nettikeskusteluissa sekä blogeissa, kun kirjoittaja haluaa todistella osaamistaan. Juttu voi olla oikein tai sitten ei.
Lähdekritiikkiä tarvitaan kaikkialla. Blogeihin ja nettikeskusteluihin liittyvästä lähdekriitikistä kirjoitan erillisen postauksen. Tähän kun ei enää mahtunut. :)
Tapaus Tanskanmaalta:
"- Puhuimme tanskalaisen toimittajan kanssa kolme päivää, ja ilmeisesti sessioista on leikattu hyvin raflaava versio.
Oksasen mukaan haastattelija haki tarttuvia repliikkejä.
- Hän yritti saada minut sanomaan Suomesta asioita, joihin en voinut mitenkään yhtyä. Huomautin hänelle tästä tabloid-tyyppisestä lähestymistavasta
http://www.aamulehti.fi/uutiset/kotimaa/sofi-oksanen-puolustautuu-haastattelustani-leikattiin-raflaava-versio/162614
KirsiL kirjoitti HS:sta: "...juttujen otsikointi saattaa erota merkittävästi jutun varsinaisesta asiasta - joskus jopa päinvastaiseksi" jne.
Tämä ongelma on ollut jo ainakin viimeiset 15 vuotta ja itse olen saanut sieltä useiden huomautusten jälkeen päätoimittajatason selityksen loukkaaviin, rasistisiin, seksistisiin, vääristeleviin, harhaanjohtaviin ja jopa kansanryhmää vastaan kiihottaviin otsikoihin:
HS:lla ei ole mitään tarvetta kirjoittaa totuudellisesti tai korrektisti, koska otsikon tarkoitus on vain ja ainoastaan myydä lehteä ja piste.
Vaikka otsikosta ja kaikesta terminologiasta olisi sovittu haastattelija ja haastateltavan kesken, päätoimittaja voi jyrätä sopimusten yli ja muuttaa otsikon aivan miksi huvittaa.
Minä suosittelen, että itse kukin lopettaa HS:n tilaamisen ja ostamisen, koska se ei missään tapauksessa ole luotettava, puolueeton, sitoutumaton, eikä laillisuuden rajoissa pysyvä lehti.
Se on valtaa pitävä poliittinen julkaisu.
Lähetä kommentti