Postauksen aiheena on hyvän mielen graffitit, jutut johin odotan törmääväni, mutta ainakaan vielä ei ole sattunut silmiini. Mutta ennen sitä purkautuminen asiasta, joka on jurppinut minua jo monta vuotta. Yksi suosikkipaikoistani on Espoossa sijaitseva Auroran puisto. Puisto on saanut nimensä 1800-luvulla eläneen ja vaikuttaneen Aurora Karamzinin mukaan. Puistossa on kaunis Träskändan kartano ulkorakennuksineen sekä 1820-luvulla rakennettu Diana-temppeli, jota kutsutaan myös rakkauden temppeliksi. Ulkoilen silloin tällöin kauniiseen puistoon, mutta vältän kulkemasta huvimajan ohi. Syyn näette ottamistani kuvista.
Rakkauden temppelin yläosa ulkoa ja sisältäpäin. Sisäpuolella on näkyvissä vanhoja maalauksia. Työt on suojattu lasilla.
Temppelin alaosa on aivan eri paria. Tämä on se näky, joka mäelle noussutta tulee vastaan. Minua raastaa. Näitä voisi sanoa pahan mielen graffiteiksi.
Ovatko graffitit taidetta vai ei? Pitääkö niiden kanssa noudattaa nollatoleranssia vai ei? Entä jos sallitaan hyvät graffitit, mutta ei töhryjä? Jonkun mielestä graffitit ovat hienoja kaupunkiympäristön koristajia, toisen mielestä viihtyvyyttä pilaavia töherryksiä. Minusta ne ovat kumpaakin. Taitavasti tehdyt graffitit piristävät urbaania katukuvaa. Parhaimmillaan ne ovat taideteoksia. Niitä lukemattomia kiemuroita, joita on suihkittu pitkin aitoja, muuntajakaappeja, kauppojen seiniä, ei voi sanoa taiteeksi tai edes graffiteiksi - ei parhaalla tahdollakaan. Ne ovat töhryjä, joiden siivoamiesta aiheutuu melkoiset kustannukset taloyhtiöille, kaupungeille ja veronmaksajille - eli meille kaikille. Töhryt ja niiden poistaminen lisäävät aivan tarpeetonta kemikaalien käyttöä. Spraymaalit kun eivät ihan kevyillä aineilla lähde. Tämä saattaa kuulostaa nillitykseltä, mutta minähän tätä lähiympäristössäni katselen ja näiden siivoamista espoolaisena veronmaksajana rahoitan. Todella turhauttavaa, kun samaan aikaan esimerkiksi koulut joutuvat tinkimään muun muassa ruokamenoistaan.
Tässä on kartta Auroran puistosta. Miten houkuttelevaa...
Ja kyseessä on sentään näin kaunis paikka. Kuvassa on yksi Espoon vanhimmista tammista. Puulla on ikää arviolta yli 500 vuotta. Taustalla häämöttää Träskändan kartano.
Hyvän mielen graffitit
Koko tämän postauksen lähtökohta oli Helsingin Sanomien juttu neulegraffiteista (29.6.2009) ja päätin kirjoittaa niistä. Ensimmäisen kerran näin neulegraffiteista kirjoitettavan Aamulehden Moro-liitteessä noin vuosi sitten. Tuumasin tuolloin, että onpas hauska idea. Neuletöillä koristellaan pylväitä, kaiteita tai vaikkapa puistonpenkin käsinojia. Materiaaliksi kelpaavat jämälangat ja neulegraffitin voi poistaa helposti. Vaan tuskinpa spraypullon käyttäjät kutimeen tai virkkuukoukkuun tarttuvat.
En ole onnistunut törmäämään yhteenkään neulegraffittiin. Pitäsiköhän tehdä yksi? Vai viimeistelisikö ensin ne suunnilleen 7 vuotta peukaloita odottaneet lapaset?
Katso kuvia Tekstiiliopettaja-lehden artikkelista "Graffaten kauniimpi ympäristö". Jutun lopussa on linkkejä neulegraffitiblogeihin.
Lue myös:
Sata kehua
KEHU 14. Postauksen teeman mukaisesti kehut menevät Elina Arpiaiselle, joka alkoi koristella neulegraffiteilla Tamperetta.
Som moro!
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti