Mikko Ylikangas: "Unileipää, kuolonvettä ja spiidiä"

Mikko Ylikangas: "Unileipää, kuolonvettä ja spiidiä" Booky.fi

Viime vuosikymmenen puolessa välissä kirjoitettiin Suomen olevan toisen huumeaallon harjalla. Ensimmäinen aalto alkoi 1960-luvun lopulla, jolloin nuoret aloittavat klassisten huumeiden, lähinnä kannabiksen ja LSD:n käytön suurimmissa kaupungeissamme.

Mikko Ylikangas on kirjassaan "Unileipää, kuolonvettä ja spiidiä" kuvannut huumeiden käyttöä ennen edellä mainittuja huumealltoja, aikaa 1800 luvulta 1950-luvun lopulle. Ilmiöitä olivat muun muassa 1920- luvun pieni kokaiiniaallto, 1930-luvun pula-aikojen heroiiniyskänlääkkeet, joita käytettiin paljon muun muassa tuberkuloosin hoitoon, sota-ajan Pervitiini (metamfetamiini) sekä sodan jälkeisen Suomen heroiinikulutus, jota muu maailma ihmetteli YK:ta myöden. The Times julkaisi vuona 1949 artikkelin Suomen huumetilanteesta. Heroiinin käyttöä sisäasianiministeriö perusteli kansanterveydellisillä syillä.

"Suuri heroiinin kulutus Suomessa oli perua jo 1930-luvulta, jolloin nousimme laillisen heroiinin kulutuksen kärkimaihin. Lääketeollisuus, lääkärit, apteekit, viranomaiset ja kuluttajat olivat jo tuolloin tyytyväisenä tottuneet siihen, että halpaa ja tehokasta heroiinia oli saatavilla. Koska suurempaa väärinkäyttöä ei havaittu, pidettiin ulkomailta tulevaa arvostelua pitkään aiheettomana. "

Oli huume sitten kokaiini, heroiini tai joku muu, lääkärit, apteekkarit ja sairaanhoitohenkilökunta ovat olleet suuri ryhmä huumeiden väärinkäyttäjissä. Hoitohenkilöstö kun on saanut aineita helposti käsiinsä. Huumeita on käytetty sekä laillisesti että laittomasti. Katukauppa on kukoistanut vuosikymmenistä riippumatta.

Ylikangas kertoo huumeiden leviämisestä, huumekulttuurin kehittymisestä, muotihuumeiden vaihtumisista, väärinkäyttäjistä, huumekauppiaista sekä miten valtiovalta ja lääkintähallitus ovat huumeisiin suhtautuneet. Lainsäädäntö on laahannut perässä ja viranomaiset taloudellisten syiden takia suosinut halpoja ja tehokkaita aineita tunnistamatta tai piittaamatta niiden haitallisuudesta. Uutta markkinoille tullutta ainetta on myös usein luultu haitattomammaksi kuin edeltäjäänsä.

Historioitsijana Ylikangas on koonnut aiheesta johdonmukaisen ja selkeän kokonaisuuden. Lähteet on mainittu ja viitteet löytyvät tekstistä. Numeerista tietoa on runsaasti ja sitä on paikoitellen selkiytetty graafisilla esityksillä. Entisajan lääkkeistä ja hoitoloista on kirjassa valokuvia. Tämän kirjan myötä historia näyttää hieman toisenlaiselta.